Maanantaina 28. syyskuuta 1908 juhlittu baritoni John Forsell lauloi romanssikonsertin, flyygelin ääressä oli Armas Järnefelt. Tuskin koskaan saamme tietää oliko amerikkalainen äänilevytuottaja Fred W. Gaisberg läsnä tilaisuudessa Musiikiakatemian salissa mutta todistettavasti hän oli Tukholmassa samana päivänä. Tukholmaan hän oli saapunut Kristianiasta (Oslo), jossa hän äänitti 56 levynpuolta ja sitä ennen Kööpenhaminasta, jossa hän sai aikaan 127 levynpuolta. Edessään, loisteliaan Hotel Rydbergin sviitissä, jossa The Gramophone Company tapasi asua, häntä odotti satakunta neitseellistä vahalevyä tulevien äänitysten kaivertamista. Turneensa jälkeen hän palaisi Englantiin, jossa yhtiöllä oli Euroopan konttorinsa, tarkemmin ilmaistuna Hayesissä Middlesexissä muutama peninkulma Lontoon ulkopuolella. Äänilevyjä ei kuitenkaan puristettu siellä vaan Saksassa, Hannoverissa, kaupungissa, jossa gramofonin keksijä, Emil Berliner oli syntynyt ja kasvanut. Jo ensimmäisenä vuotena, 1898 siellä puristettiin 25 000 levyä päivittäin.

Levy-yhtiön ainutlaatuisen kaupallisen aseman oli Fred W. Gaisberg varmistanut viimeisten vuosien aikana tehdyllä suurella määrällä kansainvälisten ja paikallisten tähtien huomattavia äänityksiä. John Forsell oli hänen erityinen investointinsa Ruotsin levymarkkinoita varten. Tulevan Hovilaulajan ja oopperanjohtajan kanssa tulisi The Gramophone Company (tai His Masters Voice ”Isännän ääni” ja lopulta EMI) tekemään yli 200 äänitettä.

Levy-yhtiön rutiineihin kuului tehdä tarkat merkinnät äänityksistä, etikettien ja äänityksistä maksettavien rojaltien perusteeksi. Tärkeää ei ollut kuka pianolla säesti tai kuka johti studio-orkesteria; hän oli vain henkilö, jolle maksettiin käteisellä kassasta ja joka siten jätettiin kirjanpidosta.

Onko varmaa, että juuri Järnefelt säesti Forsellia lokakuun 1908 levyillä? Eikö se ennemmin olisi voinut olla Gurli Forssell, Märta Ohlsson tai levy-yhtiön ruotsalainen yhteyshenkilö, Hjalmar Meissner, joka avusti useilla Forsell-levyillä ja toisinaan mainittiin levyetiketissä? Hän oli, kuten Järnefeltkin, syntynyt Suomessa ja työskenteli sekä pianistina että kapellimestarina.

Vastaus voi olla piilossa jossain unohdetussa päiväkirjassa, mutta kunnes se löytyy, voimme vain tarkastella olosuhteita. Se, että äänitykset tehtiin niin lyhyen ajan sisällä puhuu Järnefeltin säestyksen puolesta. Samoin myös se, että oopperatalo, Järnefeltin työpaikka, oli Gustav Adolfin torin reunalla samoin kuin Hotel Rydberg ja että hän tulevan viikon aikana johti Jevgeni Oneginin, jossa Forsell lauloi ja että Forsell äänitti Oneginin aarian saman päivänä. Järnefeltillä ei ollut muita tehtäviä tänä aikana. Myöhemmin heidän yhteistä konserttiaan seuraisi vastaavanlainen konsertti lokakuussa 1909 ja vielä – Forsellin palattua Amerikan kaudeltaan - kymmenen vuosittaista nk. balladikonserttia Oopperassa 1911 – 1918, toisinaan sekä keväällä että syksyllä. Heidän elinikäisen ystävyytensä kohokohta oli yhteisten 60-vuotispäivien juhliminen 1928 ja 1929 Mozartin Don Giovanni-esityksellä, jossa Forsell lauloi pääosan ja Järnefelt seisoi ”orkesterimontussa”. Lopuksi voi verrata anonyymin pianistin kosketusta ja takuulla aitoa Järnefelt-kosketusta kahdessa vastaavassa neljä vuotta vanhemmassa Sibeliuksen; ”Svarta rosor” äänityksessä ja havaita mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä.

Ainoan Tukholman vierailunsa aikana äänitti Fred Gaisberg 24 levynpuolta John Forsellin kanssa. Ohjelmisto käsitti pääasiassa pohjoismaisia romansseja: ruotsalaisia E.G.Geijer, E.Sjögren ja A.F.Lindblad, norjalaisia E.Grieg ja A.Backer-Grøndahl ja suomlaisia, yksi J.Sibelius ja kaksi A.Järnefeltin romanssia (joka myös puhuu hänen läsnäolostaan). Samassa yhteydessä tallennettiin viitisen laulua orkesterin kanssa, muun muassa ”Sebastianon tanssilaulu” Eugen d´Albertin oopperasta ”Tiefland”, jonka Tukholman ensi-ilta olisi parin viikon päästä ja joka oli Forsellin viimeinen uusi rooli ennen New Yorkia. Salkustaan hän poimi vielä pari vanhempaa laulua: aarian Wagnerin ”Tannhäuser”:ista ja, kuten aiemmin mainittu, ”Oneginin aarian” Tšaikovskin ”Jevgeni Onegin”:ista. Levyä ei kuitenkaan koskaan julkaistu.

Yhtiön Skandinavian valtaus oli oikeastaan Will Gaisbergin – Fredin nuoremman veljen – poikkeama venäläisestä vakioreitistä. Hänen ensimmäinen Tukholman vierailunsa tapahtui keväällä 1904. Palattuaan saman vuoden syksyllä Venäjältä hän lähetti 179 vahalevyä Hannoveriin prosessoitavaksi metallimatriiseiksi ja kuunneltavaksi ja arvioitavaksi Hayesissa. Näiden joukossa oli kolme 17 senttimetrin ja kuusi 25 settimetrin levynpuolta samoin kuin yksi 30 senttimetrin levynpuoli, joilla kaikilla 33 vuotias Maikki Järnefelt lauloi, puolisonsa Armas Järnefeltin säestämänä.

Laulujen esitysjärjestys selviää matriisinumeroista. Ensimmäinen kappale, ”Sunnuntaina” – Armaan tunnetuin laulu – äänitettiin kommelluksitta. Seuraava laulu, Maikin laulunopettajan Julius Hayn opettajan Eugen Hildachin ”Der Lenz”, päättyy odottamatta, tallentuneeseen hetken keskus-teluun, josta ei valitettavasti saa selvää sanoista, vain kiihtyneet naisen ja miehen äänet ovat kuultavissa. Oletettavasti Gaisberg yritti selvittää, että runsaat sata sekuntia kestävä laulu on liian lyhyt kolmen minuutin levylle. Saavutetun yksimielisyyden jälkeen jatkui äänitys, nyt pienimmille kahden minuutin levyille. Näille äänitettiin kolme laulua: Brahmsin ”Meine Liebe ist grün”, Johan Backer-Lunden ”Stig sol” ja Leopold Rosenfeldin ”Herre tænd Dine stjernor”. Sen jälkeen lienee Gaisberg ehdottanut kahta laulua neljän minuutin levylle: Järnefeltin ”Solsken” ja Sibeliuksen ”Svarta rosor”. Seuraavaksi äänitetty Sibeliuksen laulu oli täydellisen sopiva kolmen minuutin levylle. Nyt Gaisberg yritti saada kaksi laulua mahtumaan samanlaiselle levylle: kaksi Merikannon lyhyttä laulua. Pikku konsertin päättää Järnefeltin kansanlaulumukaelma.

Maikin ääni muistuttaa mezzosopraanoa mutta äänialan laajuus on poikkeuksellinen, jossa kirkkaiden korkeiden äänten kantavuudessa tunnistaa Marchesi-koulutuksen. Keskirekisteri on täyteläinen, ilman pienintäkään vibratoa. Tästä kirjoittaa Eugen Fahlstedt Nordisk Familjebok kirjassaan: ”Hänen äänensä on erityisen terve, tasainen, sointuva ja taipuisa. Esitys on täynnä elämää ja ilmaisua ja temperamentti räjähtävä”.

Fahlstedt on todellakin oikeassa: temperamentti on tosiaan räjähtävä. Kun Maikki suuttui, ei hän ollut helppo käsiteltävä. Kohokohtana on Sibeliuksen ”Flickan kom ifrån sin älsklings möte”, Johan Ludvig Runebergin sanoihin. Tässä laulussa hän näyttää kyntensä taiteilijana ja ihmisenä. Hänen temperamenttinsa iskee hämmentynyttä kuulijaa vastaan kuumina henkäyksinä. Liukuoven lailla vedetään kuluneet vuodet sivuun ja yhtäkkiä hän seisoo elävänä edessämme, villinä pidätetystä raivosta ja vastustamattoman kauniina pyhässä vihassaan.

Mutta missä kuussa ja minä päivänä äänitys tehtiin? Ensimmäinen arvaus on, avioparin yhteisen Tukholman oopperan debyytin yhteydessä. Keskiviikkona 16. marraskuuta 1904 valmisteli Armas orkesteria, kuoroa ja solisteja seuraavan päivän ”Tannhäuser” esitykseen. Perjantaina hän harjoitutti ”Valkyyriaa” neljä tuntia, lauantaina hän työskenteli 90 minuuttia ja maanantaina oli juhlaesitys” Valkyyriasta”, esityskerta oli 34:s Punaiset lyhdyt loistivat oopperatalon ulkopuolella kuninkaallisten läsnäolon merkiksi. Kolme perintöprinssiä, Gustaf, Carl ja Eugen komistivat kuninkaan loosia. Mutta kaikesta huolimatta illan päähenkilöitä olivat Maikki nimiosassa ja Armas ”orkesterimontussa”. Orkesterinjohtajien vierailut olivat siihen aikaan hyvin harvinaisia. Molemmat saavuttivat suuren menestyksen ja seuraavana päivänä, 22. marraskuuta päätti oopperan hallitus pidentää vierailua, kuitenkin ilman harjoituksia. Päätettiin, että ”Tannhäuser” uusittaisiin torstaina. Nyt olivat välipäivät käytettävissä. Ehkäpä puolisot käyttivät tiistain valitakseen nipun sopivan lyhyitä lauluja ja harjoittelivat vartin pituisen ”gramofonikonsertin” niin, että keskiviikko 23. marraskuuta voitiin omistaa äänityksille. Hiukan huolimaton ja mahtipontinen pianon soitto kertoo riittämättömästä valmistautumisesta.

Harmittava merkintä Muntra Musikanter-kuoron vuosikirjoissa haastaa kuitenkin tämän erinomaisen hypoteesin. Sen mukaan tämä suomalainen mieskuoro äänitti levy-yhtiölle seitsemän laulua Helsingissä perjantaina 25. marraskuuta 1904, siis vain kaksi päivää myöhemmin kuin oletettu äänitys Tukholmassa. Mutta olihan levy-yhtiön edustajat tammikuussa 1913 onnistuneet päättämään äänitykset Tukholmassa tiistaina ja jatkamaan Helsingissä jo torstaina. Toisaalta väittää Will Gaisbergin suunnittelukalenteri, että Maikin debyytti gramofonilla tapahtui joskus lokakuussa 1904, mikä tarkoittaisi että puolisot olisivat tehneet matkan Tukholmaan varta vasten äänittääkseen levyjä.

Sitä vastoin voidaan vahvistaa puolisoiden seuraavan äänityksen summittainen ajankohta – nyt hotelli Kämpissä Helsingissä. Keskiviikkona 9. tammikuuta 1907 he olivat yhdessä esittäneet konsertin Yliopiston juhlasalissa. Ohjelmassa olivat mm ”Titania”, ”Kanteleelle” ja yksi kehtolaulu, kaikki Armaan sävellyksiä. Ylimääräisenä esitettiin Armaan ”Solsken”. Kaikki nämä ja vielä kaksi laulua Sibeliukselta äänitettiin gramofonille päivinä ennen konserttia tai todennäköisemmin päivinä konsertin jälkeen.

Tälläkin kertaa mainittiin säestäjän, Armaan nimi levyetiketissä kuten oli tapana Suomessa, jossa laulajaeliittiä säestivät kuuluisimmat pianistit. Äänitysten aikaan olivat puolisot jo eronneet ja Maikki tavannut kohtalonsa Italiassa, Busonin oppilaan Selim Palmgrenin, joka elätti itsensä freelance-pianistina. Pian he avioituisivat. Kuuden kappaleensa jälkeen jätti Armas herrasmiesmäisesti pianopallin kilpailijalleen Selimille, joka oli valinnut oman romanssinsa, jonka provosoiva titteli oli ”Du var mig mera nära”. Historia ei kerro kuinka Armas reagoi näihin sanoihin karanneen vaimonsa suusta.

Tuottaja ja ääniteknikko oli tällä kertaa saksalainen Fritz Hampe. Neljä vuotta aikaisemmin hän oli alkanut tehdä äänityksiä Kairossa ja myöhemmin, alkaneena vuonna, perusti hän Aleksandriaan The Gramophone Companylle haaraliikkeen, josta käsin vallattaisiin uusia markkinoita Pohjois-Afrikassa ja Balkanilla sekä perustettaisiin toimipisteitä Turkkiin, Kreikkaan ja Albaniaan. Hän oli siis yhtä keskeinen imperiumin rakentaja kuin veljekset Gaisberg.

Oikeastaan pitäisi lukija säästää näiltä väsyttävän yksityiskohtaisilta kuvauksilta Maikin ja Armaan yhteisten äänitysten olosuhteista. Se, että äänitysprotokollat puuttuvat, johtuu siitä, että The Gramophone Company oli valitettavasti palkannut tavanomaisen juristin, joka vakuutti, ettei lain mukaan kirjanpitoa tarvinnut säilyttää kauemmin kuin 10 vuotta. Joten kaikki kuitit ja päiväkirjat yhtiön ensimmäiseltä jaksolta hävisivät historian mustaan jätesäkkiin jälkimaailman diskografien sanomattoman suureksi suruksi. He joutuivat rekonstruoimaan päiväkirjoja matriisinumeroiden, säilyneiden äänilevyjen ja yhtiön edustajien kirjeenvaihdossa olleiden postileimojen avulla - työ joka kestäisi eliniän. Vähitellen tämä innokas kiusanteko kuitenkin päättyi ja alettiin arkistoida sekä päiväkirjoja, että kirjeenvaihtoa.

Mutta äänitysolosuhteiden kuvaamisella on toinenkin tarkoitus. Se osoittaa, että Armas Järnefeltillä todistettavasti oli henkilökohtainen yhteys tämän uuden massamedian, äänilevyn, tärkeimpiin edustajiin. Se, ettei hän käyttänyt hyväksi – tai väärinkäyttänyt – näitä yhteyshenkilöitä kertoo meille myös jotain hänen sympaattisen persoonallisuutensa hienotunteisesta piirteestä.

Yllämainitut lyhyet romanssikonsertit, Armas Järnefelt pianon ääressä, muodostavat yhden niistä kolmesta pääryhmästä, jotka muodostavat hänen soivan perintönsä. Toiset kaksi ryhmää muodostuu hänen kaupallisista äänilevyistään johtajana sekä hänen live äänityksistään. Ikään kuin kuopuksena ensimmäiseen ryhmään kuuluu pieni oopperakonsertti hänen toisen vaimonsa Livan (Olivia) s. Edströmin kanssa, joka esittää neljä ooppera-aariaa kahdella Pathé-levyllä.

Ranskalaisen Pathé-levymerkin olivat perustaneet veljekset Charles ja Émile Pathé. Jo vuonna 1894 he rakensivat tehtaan valmistamaan äänittämättömiä vaharullia ja fonografeja. Kymmenen vuotta myöhemmin oli Pathé Frères-tehtaita Lontoossa, Milanossa, Brysselissä, Amsterdamissa ja Moskovassa. Yhtiön ääniteluetteloissa oli 12000 nimikettä ja yhtiö teki ensimmäi-senä maailmassa masterinsa toisesta aineesta kuin valmiit tuotteensa. Masteri oli runsaat 30 cm pitkä

vaharulla, joka oli niin tiheään kaiverrettu, että se salli kahdenkymmenen minuutin soittoajan ja korkean kierrosluvun, joka tuotti parhaan laadun. Erotuksena levyllä lateraalisesti kiertävässä vaossa kulkevasta neulasta, kulki neula ylös ja alas vaharullalla. Pantografisella menetelmällä, jonka salaisuutta ei koskaan paljastettu, vietiin pystysuora liike sylintereille, joita oli kolmen suuruisia tai levyille, joita oli viittä kokoa, seitsemäntoista sentin halkaisijasta kolmenkymmenenviiden sentin halkaisijaan.

Pathén norjalainen edustaja oli nimeltään William Johnsen. Samalla kun hän 1915 värväsi Dansk Fonograf Magasinin ja Svenska Musikaffärenin Pathén edustajiksi, muutti hän nimensä Farreksi välttääkseen sekaannuksen saman nimisen kilpailijansa kanssa. Seuraavan vuoden syyskuussa teki hänen Pathé-sivukonttorinsa Tukholmassa 186 äänitettä, oletettavasti musiikkiliikkeen kaupassa, hienostelevassa osoitteessa Birger Jarlsgatan 1. Enimmissä äänityksissä oli oopperan harjoittaja John Cederlund johtajana, kun taas Armas Järnefelt vain säesti vaimoaan. Master-rullassa oli tilaa seitsemästä kahdeksaan kappaleeseen mutta vain neljä aariaa siirrettiin pantografisesti kahdelle kaksipuoliselle 27 cm:n levylle, jotka puristettiin Ranskassa. Poimiessani musiikin tietokoneelleni työstettäväksi olisin tarvinnut alkuperäisneulan, jossa oli kuulan muotoinen kärki mutta nyt oli käytössä vain standardi-neula, josta johtuen tallenteessa on enemmän kohinaa ja taustajyrinää.

Toinen pääryhmistä muodostuu äänilevyjen äänityksistä, joita Armas Järnefelt johti kahdelle saksalaiselle levy-yhtiölle; ensiksi vuosina 1928 – 1931 Odeon´ille, pseudonyymin taakse kätkeytyneen Berliinin Valtionoopperan orkesterin kanssa ja sitten 1943 Polydor/Siemens Spezialille. Soittajat olivat Deutsche Opernhaus in der Charlottenburgista, oopperatalosta, jonka englantilaiset pommittivat saman vuoden marraskuussa. Joitakin äänityksiä tehtiin myös 1929 ja 1931 hänen oman orkesterinsa, Kungliga Hovkapellet´in kanssa Tukholmassa mutta näistä useimpia ei julkaistu.

Maailmanlaajuisen levykonsernin, johon levymerkki Odeon kuului, perusti Carl Lindström, ruotsalainen hienomekaanikko Södertäljestä. Kotikatunsa pidennykselle Berliinissä hän rakennutti valtavan teollisuus kokonaisuuden, jossa päivittäin tuotettiin tuhansittain levysoittimia ja puristettiin satoja tuhansia äänilevyjä. Kortteli, jossa sijaitsi kolmisenkymmentä yritystä on nykyisin suojeltu kulttuuriperintönä. 1920-luvulla siellä oli suuri orkesteristudio ja yksi tai kaksi pienempää studiota. Siellä Armas Järnefelt ”Staatsoper unter den Linden” ´in soittajien kanssa äänitti Odeon levynsä, aloittaen lauantaina 9. kesäkuuta 1928.

Mitkä voimat olivat saaneet hänet palaamaan Odeonin tehtaalle Schlesische Strasse 27:ään Berliiniin, kaikkien näiden vuosien jälkeen ja vakuuttanut hänet gramofonin maailmaan palaamisen eduista? Välittävä lenkki on voinut olla musiikinkustantaja Otto Hirsch, yksi Konserttiyhdis-tyksen perustajista, sen aikaisempi hallituksen jäsen ja Tukholman Konserttitalon rakentamisen edistäjä ja rahoittaja. Mielenkiintoinen tosiseikka on, että Hirsch omisti Hirschin pianomyymälä Ab:n, joka sijaitsi Kungsgatanilla Konserthusetissa ja edusti Grotrian Steinweg flyygeleitä ja pianoja. Jo puoli vuotta ennen kuin rakennus oli valmis muuttoa varten, mainosti liike hovikapellimestari Armas Järnefeltin tarjoavan taiteellista opastusta pianoa ostettaessa. Konsertin ohjelmalehtisessä 11. maaliskuuta 1928 olleen ilmoituksen mukaan vakuutti Armas Järnefelt viimeisen kerran antavansa maksutonta neuvontaa. Seuraavan ohjelmalehtisen ilmoituksesta oli luettavissa:” Uusi gramofoni on täydellinen musiikki-instrumentti. Koesoita se Hirschillä Konserttitalossa.”

Vihollinen oli voittanut ja Armas menettänyt ylimääräisen tienestinsä. Kahden ja puolen vuoden aikana, jolloin hän päivittäin vietti aikaansa musiikkikaupassa, ei hän voinut välttyä huomaamasta, että flyygeleitä oli vaikeampi myydä kuin gramofoneja. Ja olivathan hyvitykset myydyistä äänilevyistä eräänlainen eläkevakuutus.

Ensimmäisenä päivänä Odeonin studiossa nro 1 äänitettiin Griegin ”Peer Gynt”-sarja nro 1. Musiikki Kurt Atterbergin balettiin ”De fåvitska jungfrurna” ja pari Tor Aulinin ruotsalaista tanssia. Kun Armas tiistaina jälleen ryhtyi työhön oli kulunut tasan kaksi viikkoa siitä kun hänen vanhempi kollegansa Suomessa, Robert Kajanus äänitti Sibeliuksen ”Finlandian”  His Master´s Voice:lle ja jatkoi äänittämällä ”Valse triste”:n seuraavana päivänä. Kesäkuun 12. päivänä tehtiin Berliinissä gramofonin historiaa. Sinä päivänä äänitettiin molemmat teokset, ”Finlandia” ja ”Valse triste” Järnefeltin johdolla, tosin ”Finlandia” lyhennettynä, jotta molemmat kappaleet mahtuisivat omille levypuolilleen. Samalla hän käytti tilaisuuden hyväkseen tehdäkseen kuuluisasta ”Berceusestaan” vieläkin kuuluisamman. Kajanuksen versioita näistä Sibeliuksen teoksista Helsingin Kaupunginorkesterin kanssa ei ole koskaan löydetty kun sen sijaan Järnefeltin versiot levisivät koko maailmaan.

Seuraavan päivän hän päätti entisen vaimonsa uuden miehen valssilla, kahdella osalla Wilhelm Peterson-Bergerin teoksesta ”Frösöblomster” ja alkusoitolla Kurt Attenbergin oopperasta ”Bäckahästen”. Attenbergin neljännen sinfonian finaalin Järnefelt oli äänittänyt jo tiistaina.

Kaiken kaikkiaan piti Järnefeltin tehdä neljä matkaa Berliiniin Odeonin lukuun. Jo syksyllä Järnefelt oli palannut , työskennelläkseen kaksi päivää Odeonin pienemmälle kokoonpanolle tarkoitetulla studiolla numero kaksi. Tiistaina 25. syyskuuta 1928 äänitettiin lyhyitä teoksia mm Stenhammarilta, Peterson-Bergeriltä (lisää ”Frösöblomster”ia) ja Bellman-sovitus sekä orkestroitu makupala Atterbergín oopperasta ”Bäckahästen”. Seuraava päivä omistettiin pääasiassa Ture Rangströmille ja Griegille. Kaikki nämä tulivat myös markkinoille.

Vähemmän menestystä Järnefeltillä oli yrityksessään markkinoida omaa orkesteriaan, Kungliga Hovkapelletia. Tammikuussa 1929 tehtiin suuri määrä äänityksiä Auditoriumissa – äskettäin hylätyssä Tukholman vanhassa konserttitalossa. Siinä tilaisuudessa ei ollut kyse siitä mitä Järnefelt halusi äänittää vaan siitä mitä Ruotsin Odeon uskoi voivansa myydä. Tšaikovskin Jevgeni Oneginin kahden tanssin lisäksi vain pari säveltäjää tuli kysymykseen; Wilhelm Peterson-Berger ja Järnefelt. Mitään teoksista ei harjoitettu niin paljon kuin orkesteri olisi tarvinnut. Kahdeksasta levyn puolesta julkaistiin vain kolme: yksi osa Peterson-Begerin oopperasta ”Arnljot” ja Tšaikovskin tanssit.

Todennäköisesti Armas palasi Berliiniin ilman turhia toiveita Tukholmassa päättyneen sesongin jälkeen. Tavoitteena tuntui nyt olleen pohjoismaisen musiikin ohella venäläinen ja puolalainen musiikki, mutta tuskin mitään siitä neljääkymmentä kaksipuolista äänilevyä vastavasta teosluettelosta,

jonka Järnefelt oli kirjoittanut mustaan muistivihkoonsa ja joka lienee ollut neuvottelujen pohjana. (Järnefelt tallenne Musikmuseet, Tukholma) Hänen viidestäkymmenestä ehdottamastaan orkesteriteoksesta samoin kuin otteista oopperoista äänitettiin vain kahdeksan. Sitä kuinka Järnefelt käsitteli Beethovenin seitsemättä ja Mendelssohnin neljättä sinfoniaa samoin kuin Goldmarkin ”Ländliche Hochzeit”ia ei Odeon halunnut tietää. Samaa vähäistä mielenkiintoa osoitti levy-yhtiö hänen ehdottamiaan sävelrunoja kohtaan; näitä olivat Lisztin ”Les Preludés”, Rimski-Korsakovin ”Schéhérazade”, Saint-Saënsin ”Dance macabre”, Smetanan ”Moldau” ja Richard Straussin ”Don Juan”. Myöskään 11 vakio-alkusoittoa eivät houkutelleet: Mendelssohnin ”Hebridit”, Nicolain ”Windsorin iloiset lesket”, Rossinin ”Wilhelm Tell”, Wagnerin ”Tannhäuser” ja ”Mestarilaulajat”, Weberin ”Oberon” ja ”Taika-ampuja”, Mozartin ”Taikahuilu”, ”Figaron häät”, ”Ryöstö Seraljista”, ei myöskään Thomasin ”Mignon”.

Ensimmäinen hovikapellimestari kaukaisesta Tukholmasta ei ilmeisesti ollut kaupallisesti kiinnostava varsinkin kun Odeonilla oli jo listoillaan entisiä oopperakapellimestareita Berliinistä ja Wienistä joidenkin halpojen ”kotikapellimestareiden” lisäksi, jotka tekivät kaikkea pyydettyä. Parin ajankohtaisen oopperataiteilijan, nimittäin 32 vuotiaan baritonin Einar Larsonin ja 38 vuotiaan sopraanon Greta Södermanin avulla ruotsalainen Odeon uskoi ansaitsevansa rahaa.

Perjantaina 7. kesäkuuta 1929 oli Armas taas Odeonin suuressa studiossa numero 1 johtamassa Sibeliuksen näytelmämusiikin ”Kuningas Kristian II” täydennyksiä ja äänittämässä Liadovin ”Lumottua Järveä”. Samana päivänä, myöhemmin, siirrettiin toiminta studioon nro 2 neljän osan äänityksiä varten puolalaisen Moritz Moszkowskin kuusiosaisesta sarjasta ”Aus aller Herren Ländern”. Seuraavana päivänä jatkuivat työt studiossa nro 2. Anatol Ljadovin tiivistetyn ”Kikimoran”, jossa edelleen tuntee Järnefeltin kyvyn luoda hengetöntä odotusta. Johan Svendsenin vallattoman ”Norjalaisen taiteilijakarnevaalin” jälkeen oli aika antaa Einar Larsonin laulaa. Kaksi aariaa Wagnerin ”Tannhäuserista” ja yksi Gluckin oopperasta ”Orfeus ja Eurydike” päättivät lauantain session. Maanantai aamuna oli Armas takaisin suuressa studiossa johtaakseen Hugo Alfvénin ”Midsommarvakan” äänityksen. Mihail Glinkan ”Kamarinskaja”n jälkeen sai Einar Larson laulaa Järnefeltin ”Sunnuntain”

Orkesterin lämmiteltyä tiistaina parilla pienemmällä Johann Straussin teoksella, äänitystä jatkettiin Södermanin ja Larsonin laulamalla duetolla Halénin oopperasta ”Waldemarskatten”, jonka jälkeen Larson jatkoi laulamalla Gluckia ja Järnefeltiä. Torstaina, 13. kesäkuuta päätettiin vuoden äänitykset äänittämällä duetto Leevi Madetojan oopperasta ”Pohjalaisia” sekä pari laulua Hannikaiselta ja Pergamentilta, samalle ”Larson-levylle”.

Huonot suhdanteet iskivät Saksan levyteollisuuteen voimakkaasti. Kesäkuussa 1930 teki Järnefelt viimeisen Berliinin matkansa, myös nyt Einar Larsonin kanssa. Työskentely oli nyt sijoitettu pienempään studioon, jossa hän tiistaina 3. kesäkuuta muutaman Händelin, Svendsenin ja oman pienen kappaleen lisäksi äänitti lähes kokonaisen tallennuksen Aleksander Glazunovin baletista ”Vuodenajat”. Torstaina 5. kesäkuuta oli Einar Larsonin vuoro laulaa levylle joukko ruotsalaisia lauluja Rangströmiltä ja Eklöfiltä sekä yksi suomalainen Järnefeltiltä. Hän sai myös laulaa Donizetti-levylle pari aariaa oopperasta ”La Favorita”, joka oli juuri saanut uusintaensiesityksensä.

Järnefelt onnistui 1931 puhumaan ympäri Ruotsin Odeonin antamaan Hovkapellet´in yhtyeen äänittää neljä katkelmaa omasta musiikistaan mykkäelokuvaan ”Laulu tulipunaisesta kukasta”. Äänitys tapahtui 17. syyskuuta Odeon studiossa Fenix-palatsissa.

Järnefelt äänitti Odeonille kaiken kaikkiaan 97 levynpuolta, joista 89 hyväksyttiin julkaistavaksi. Häntä kai pidettiin niin läheisesti liittoutuneena saksalaiseen levy-yhtiöön, ettei häneltä ilmeisesti edes kysytty kun His Master´s Voice systemaattisesti rupesi äänittämään Sibeliuksen tärkeimpiä teoksia 30-luvun alussa. Hänen tilaisuutensa tuli vasta runsaat kymmenen vuotta myöhemmin.

Sodan aikana perustettiin säveltäjä Yrjö Kilpisen ja Suomen Berliinin lähetystösihteerin Hans R. Martolan ehdotuksesta Die Jean Sibelius Gesellschaft Deutschland e.V. Perustamispäiväksi vahvistettiin Saksan Norjaan ja Tanskaan kohdistuneen hyökkäyksen kaksivuotispäivä ja tavoitteeksi tuli Sibeliuksen merkittävien orkesterisävellysten uusäänitykset. Tämä oli syynä siihen, että Armas Järnefelt ja Anja Ignatius lensivät Berliiniin äänittääkseen Sibeliuksen viulukonserton Deutsche Grammophon´in studiossa n:ro 9. Työ eteni nopeasti. Maanantaina tammikuun 25. päivä 1943 valmistuivat kaksi ensimmäistä osaa kello 9 ja 18 välillä mukaan luettuna tunnin lounastauko. Aamupäivällä seuraavana päivänä selvitettiin finaali ja täydennykset.

Ennen seuraavaa pääryhmää, hänen live-äänityksiään, herää tärkeä kysymys. Miksei mitään hänen työskentelystään Tukholman ja Helsingin oopperataloissa ole säilynyt? Mahdollisuudet tallennuksiin olivat olemassa, koska jo 1930-luvulla sekä Sveriges Radio että YLE hankkivat äänityksiin tarvittavan tekniikan. Niinpä Ruotsin radio käytti sodan aikana teräsnauha äänityslaitteitaan kaikkien suurten produktioiden äänittämiseen, joukossa useita Järnefeltin johtamia. Vielä niin myöhään kuin 10. kesäkuuta 1945 lähetettiin uusintana useita vuosia vanha live-äänitys Beethovenin ”Fidelio”:sta, jossa naispääroolin lauloi Irma Björk ja Järnefelt johti hovikapellia. Miksi nauhat demagnetisoitiin ja käytettiin uudelleen niiden kahdeksantoista kuukauden aikana, jotka olivat jäljellä ennen teräsnauhakoneiden eläköitymistä? Ja miksi pidettiin Rossinin oopperan ”Seviljan parturi”, tammikuun 15. päivän 1945 äänitteen siirtämistä kalliille ja vaikeasti saataville lakkalevyille tärkeämpänä? Pidettiinkö Issay Dobrovenia tärkeämpänä jälkimaailmalle kuin Järnefeltiä?

Selitys lienee siinä, ettei ruotsalaiset eivätkä suomalaisetkaan radio-ohjelmien tuottajat tajunneet Järnefeltin taiteen ainutlaatuisuutta. Pitivät häntä ehkä liian jokapäiväisenä, aina palvelukseen valmiina ja liian usein kuultuna. Kun tänään tutkimme ”äänimurusia”, jotka sattuma on meille säästänyt, aavistamme miten jättimäisestä aikalaisten tietämättömyys oli.

Vaikka Järnefeltin tulkinnat Mozartista tai Beethovenista eivät ole säilyneet esimerkkeinä hänen kahdesta ”kotijumalastaan”, jäljellä on kuitenkin muutamia lyhyitä katkelmia hänen kahdesta muusta kotijumalastaan, Wagnerilta ja Lisztiltä.

Tuntemattomasta syystä Ruotsin ”Radiotjänst” myönsi kaksi kappaletta 78 kierroksen lakkalevyä pian 60-vuotiaan hovilaulaja David Stockman´n ”Sigmundin kevätlaulun” taltioimiseen Wagner konsertista Skansenilla 10. kesäkuuta 1939. Levyjen kääntöpuolella oli tilaa Wotanin jäähyväisten alulle, Joel Berglundin laulamana, mutta ei mitään tulirenkaasta ja viimeisistä tahdeista! Kokemuksemme Järnefeltin suhteesta oopperamaailmaan alkaa ja loppuu näihin arvokkaisiin minuutteihin.

Sitävastoin tiedämme, että otteita Franz Liszt-konsertista yhdeksänneltä päivältä maaliskuuta 1943, sisältäneet kaksi lakkalevyä tilasi Johan von Utfall ulkomaanosastoa varten. Valitettavasti lakka toisella levyllä hilseili alustasta, joten levyjä soittaessani oli vaikeata estää pickupia hyppimästä, siksi tauot. Mutta olkaamme kiitollisia näistä esimerkeistä.

Lars Lalin, innokas äänilevyn ystävä, rakensi 30-luvulla itselleen ammattitasoisen kaiverruslaitteen. Ruotsin radion käytännöstä poiketen hän käytti saksalaisia gelatiinilevyjä, jotka lämmöltä ja kosteudelta eristävän säilytyksen ansiosta ovat säilyneet poikkeuksellisen hyvinä. Siksi äänen laatu on melkein yhtä hyvä kuin radiossa. Hänen ansiostaan voimme kuulla kymmenen katkelmaa Robert Schumannin oratorion ”Das Paradies und die Peri”, 23 viimeisestä minuutista Konserthusetin suuressa salissa 21.3.1938 tehdystä äänityksestä yhteensä neljä minuuttia ja 50 sekuntia. Mitään arkistointitietoa ei ole löytynyt, joka hieman alentaa dokumentin luotettavuutta.

Näin ovat jäljellä enää äänitteet, joilla Järnefelt johtaa omaa ja lankonsa Sibeliuksen musiikkia. Useimmat tehtiin heidän tasavuotisten syntymäpäiviensä yhteydessä. Samana päivänä kun Armas Järnefelt täytti 80 vuotta Ruotsin radio lähetti suorana hänen johtamansa konsertin. Alkuosan, jossa suomalainen sopraano Aulikki Rautawaara lauloi neljä hänen lauluaan, on radio säilyttänyt, mutta tyypillistä kyllä – ei jatkoa, joka oli Sibeliuksen viides sinfonia radiopalvelun sinfoniaorkesterin soittamana.

Pari kuukautta myöhemmin, 9. lokakuuta 1949, Suomen Yleisradio äänitti Järnefeltin kantaatin ”Isänmaan kasvot” mm. Helsingin kaupunginorkesterin, sopraano Irja Aholaisen, baritoni Oiva Soinin, ja kahden kuoron voimin. Tämä äänite, kolmen säilyneen Sibelius-sinfonian lisäksi, jotka kaikki äänitettiin joko Helsingin kaupunginorkesterin kanssa tai yhdessä Radion sinfoniaorkesterin kanssa, paljastavat Armas Järnefeltin suuruuden kapellimestarina. Hän osoittaa kykyä kokonaisnäke-mykseen, jossa jokainen pieni yksityiskohta on liitetty kokonaisuudeksi, joka ei koskaan riko alku-peräistä vaatimusta totuuteen. Kuitenkin vaikuttaa, ettei hän koskaan vaatinut saada johtaa lankonsa sinfonioita. Vasta kun ketään muuta ei ollut tarjolla, oli hän käytettävissä. Vaatimaton ja sympaattinen puoli hänen persoonallisuudestaan.

Maailmasta pois kääntyneen ja hienovaraisen kuudennen sinfonian, d-molli opus 104, johti Järnefelt vain kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran 18.huhtikuuta 1941, Helsingin kaupunginorkesterin soittamana. Valitettavasti tämä äänitys ei ollut kunnollinen, vaan paikoitellen yliäänitetty.

Sibeliuksen toisen sinfonian, D-duuri opus 43, Järnefelt sen sijaan johti kaiken kaikkiaan 10 kertaa, usean vuoden aikana ja monen orkesterin kanssa. Ensimmäisen kerran Tukholman Konserttiyhdistyksen orkesterin kanssa 1903, orkesterin ensimmäisen, ad hoc-maisen kokoonpanon kanssa, toisen kerran Göteborgissa 1907, juuri muodostetun sinfoniaorkesterin kanssa ja kolmannen kerran 1910 Kuninkaallisen Hoviorkesterin kanssa. Tämän jälkeen sai toinen sinfonia odottaa 17 vuotta kunnes Järnefelt taas esitti sen Göteborgissa.

Sibeliuksen 80-vuotispäivän juhlakonsertin, 8. joulukuuta 1945 johtivat Georg Schnéevoigt ja Armas Järnefelt. Konsertin alkuosan, taukoon asti, johti Schnéevoigt. Konsertti lähettiin sekä Ruotsissa Radiotjänstin, että Suomessa YLE:n toimesta. Ruotsin radion äänite konsertista on ääniteknisesti parempi.

Myös Sibeliuksen 85-vuotisjuhlakonsertti lähetettiin sekä Radiotjänstin, että YLE:n toimesta ja molemmat yhtiöt äänittivät konsertin. Kuitenkin kumpikin yhtiö säilytti vain yhden osan konsertista – ja eri osan! Teokset väliajan jälkeen: kaksi sopraano Aulikki Rautawaaran esittämää laulua, alkusoitto Shakespearen näytelmään ”Myrsky” samoin kuin kantaatti ”Väinön virsi”, eri kuoroista kootun suurkuoron esittämänä, päätyivät parille 33 kierroksen lakkalevylle Ruotsin radion arkistoon. Mutta Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian, e-molli opus 39, jota Järnefelt esitti, ei vähemmän kuin 13 kertaa, päätyi lopulta käsittämättömiä teitä Turkuun Sibelius-Museon esittelyvitriiniin, hajotettuna useammalle 78 kierroksen lakkalevylle.

Joulukuun kahdeksannen päivän konsertti yhdistettyine helsinkiläisorkestereineen 1950, oli alun perin tallennettu nauhalle. Olisi hauska tietää miksi tallenteita ei säilytetty vaan sallittiin selvästi epäpätevien työntekijöiden kopiovan nauhat lakkalevyille.

Kolmen ensimmäisen osan osalta on kopiointi hyväksyttävää, käytännön mukaisin reiluin päällekkäisyyksin. Mutta finaalissa tuntuu joku toinen henkilö ottaneen komennon. Päällekkäin menevien saumakohtien sijaan on kyseinen henkilö vaimentanut musiikin pois jokaisen lakkalevyn lopussa ja vaimentanut olemattomiin viimeisen pizzicaton, ennen aplodeja! Näytteilläpito museon vitriinissä ei myöskään ole suosinut äänen laatua, mutta ääniterestauroinnin parissa saavutetulla vuosien kokemuksella arvioin nyt tuloksen kypsäksi julkaistavaksi. Toiveenani on, että tulevat kuulijat pitävät Armas Järnefeltin tulkintaa Sibeliuksen ensimmäisestä sinfoniasta vaivani arvoisena.

©  Carl-Gunnar Åhlén 2014